Äskettäin ilmestyneessä Punos-lehdessä oli kuvia iloisista pioneerileiriläisistä, lasten perunateatterissakin näytti olevan hauskaa. Kuvat herättivät monia muistoja. Lapsuuden kesistä on jäänyt mieleen suvun kokoontumiset heinätalkoisiin.
Heinänteko oli hauskaa kuumuudesta ja paarmoista huolimatta. Sotainvalidien majalla Kemin Ajoksessa pääsin monesti keittiön puolella kokin avuksi. Yhdessä valmistettu ruoka maistui monin verroin paremmalta.
Paljon on kuitenkin niistä ajoista muuttunut. Tapahtumia pitäisi järjestää, mutta nyttemmin talkoolaisia ei tahdo löytyä. Tapahtumasta toiseen talkoolaisina on yhdet ja samat, muutamat ahkerat ja uutterat harvinaislaatuiset ihmiset. Entä kun nämä viimeiset talkoolaiset eivät enää jaksakaan olla mukana, mitä sen jälkeen? Havahtuvatko ihmiset yhteisen tekemisen, talkoiden tarpeellisuuteen vasta sen jälkeen kun tapahtumia ei voida enää järjestää.
Järjestöilläkin pitäisi olla nykyään enemmän rahaa toimintaansa, sillä niin harva enää lähtee palkattomaan työhön. Yhä useammin työmarkkinoilla törmää ensimmäisenä kysymykseen, että paljonko tästä maksetaan palkkaa? Ikään kuin se olisi ainoa tärkeä asia työssä ja työympäristössä.
Palkalla pitäisi tietysti tulla toimeen, mutta harva sillä rikastuu. Tuoreissa verotiedoissa jokunen heitäkin on, mutta rikkaissa on vielä enemmän niitä, jotka keplottelevat pääomatuloilla. Tavallinen työntekijä ei palkkaa pääomatulona voi kuitata, joten eikö palkka- ja pääomatulon verotus voisi olla sama. Ammattiliitot pitävät jäsentensä puolta ja työnantajat pyrkivät maksimoimaan omistajien voitot. Työn ja pääoman ristiriita elää ja voi hyvin.
Outoa on se, että valtiokin työnantajana yhtiöittämistoimilla huonontaa jo ennestään pienituloisten naistyöntekijöidensä palkkoja kuten juuri kävi puolustusvoimien ruokahuollon tapauksessa. Vasemmisto ja demarit olisivat hallituksessa antaneet työntekijöille nykypalkat, mutta vihreät luistelivat kokoomuksen linjoille ja ruokahuollon naiset kärsivät.
Tasa-arvo työmarkkinoilla on yhä kaukana, myös palkoissa, mutta hintalappu ruokakaupan hyllyssä on sama. Palkkatyö ei kuitenkaan ole eikä saa olla ihmisen koko elämä, sillä onneton se, jonka elämältä katoaa koko sisältö työttömäksi joutumisen tai eläkkeelle jäännin myötä.
Vapaa-ajasta päätämme itse, että mitä teemme tai jätämme tekemättä. Talkootyön paras palkkio on hyvänolon tunne, joka saavutetaan yhdessä tekemällä eikä sitä voi rahalla mitata. Ahneus, pelkkä rahan ajattelu ja haaliminen on tuhoisaa ihmiselle ja ympäristölle eikä sitä mammonaa kuitenkaan lopulta mukaansa saa.
Vaikka sanotaan, että rahalla saa ja hevosella pääsee, niin pieni hyvä vapaaehtoinen työ, vaikka vanhuksen ulkoiluttaminen, voi tuoda niin ulkoiluttajalle kuin vanhukselle sellaista onnellisuutta ja hyvän olon tunnetta, jota ei ostamalla saa.
Kirjoittaja on toimistosihteeri, Kajaanin kaupunginhallituksen jäsen ja Kajaanin Vasemmiston kunnallisjärjestön puheenjohtaja.
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa 8.11.2011.