Vuodenvaihteesta lähtien presidenttiehdokkaat kiersivät hiki hatussa jokaisen yrittäessä vakuuttaa olevansa ehdottomasti se paras. Nyt on vielä kahden viimeisen loppukiri.
Vasemmiston Paavo teki ison työn ja saavutti sen, mikä todelliseksi tavoitteeksi oli asetettu. Ne, jotka halusivat äänestää aidosti vasemmistolaista ehdokasta ja tukea vasemmistolaisia arvoja taktikoinnin sijaan, saivat sen mahdollisuuden nukkuvien puolueeseen liittymisen sijaan.
Kun muut ehdokkaat edustivat mennyttä maailmaa, niin Paavo Arhinmäki kasvoi näissä vaaleissa korkoa.
Puoluenäkökulmasta voi laskeskella sitä julkisuusarvoa; palstamillejä ja ohjelmaminuutteja, joita vasemmiston tavoitteet saivat verrattuna siihen, että olisimme lymynneet pimeässä.
Vaalikeskustelujen aikana väläyteltiin, että presidentin pitäisi olla suorastaan eläkeikäinen. Törmäsin ihmisiin, joiden mielestä Paavo Arhinmäki oli hyvä, mutta liian nuori.
Onko 35-vuotias perheellinen mies nuori, se riippunee sanojan itsensä iästä.
Tällainen nuoriin kohdistuva lähes ikärasismi on vastaavaa kuin ne työmarkkinavaatimukset, että ihminen saisi mielellään olla 25-vuotias, omata osin kansainvälistä työkokemusta 10 vuotta ja yliopistollisen loppututkinnon tai pari.
Kokemus on arvo sinänsä, mutta jos kansakunnan etua ajattelee, niin työikäisenä ihmisen kyvyt lienevät huipussaan. Se on sitten toinen juttu, että halutaanko aktiivinen vai pelkkä keulakuvapresidentti.
Koska vaalikeskustelujen ja tenttaamisen sisältö meni usein arvailuksi siitä, onko Paavo Lipposella vai perheen terrierillä itsepäisempi luonne tai kakkureseptien esittelyksi, niin tuli mieleen ajatusleikki, että jospa vaali käytäisiin nykyisestä täysin poiketen ilman ehdokkaiden ikää ja muita henkilökohtaisia esittelyjä.
Annettaisiin siis nykyiseen nähden ehdokkaiden asiapainostusten ja arvojen ratkaista eikä valittaisi ulkoisten mielikuvien perusteella kansankunnan mannekiinia. Lopputulos ei nimittäin luultavasti olisi ollenkaan sama.
Mitä vähemmän perehdytään asioihin, sitä enemmän pinnalliset, ulkoiset seikat ja muilta opitut tavat sekä asenteet alkavat ratkaista.
Mutta entäs jos vaalijulisteissa ja esitteissä ei olisi pärstäkuvia olleenkaan. Ehdokkaista ilmoitettaisiin vain nimi, mutta retusoitujen naistenlehti-kiiltokuvien sijasta asiat joita ajaa.
Onko utopiaa toivoa, että henkilöitynyt ja asiasisällöltään koko ajan vähentynyt vaalikampanjointi kääntyisikin toiseen kehityssuuntaan niin, että asiat ja aatteet olisivat kilpailun keskiössä.
Toisinaan kun tämä presidentinvaalikin saa sellaisia mannekiinikisan piirteitä, tekisi mieli kiskaista punainen tukka poninhännälle, hyppiä ja pomppia tasajalkaa sekä kiljua kuin Pikku Myy.
Kirjoittaja on toimistosihteeri, Kajaanin kaupunginhallituksen jäsen ja Kajaanin Vasemmiston kunnallisjärjestön puheenjohtaja.
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa 2.2.2012.