Opettaja työnsi metelöivän oppilaan ruokalasta käytävään. Ei lyönyt, eikä repinyt mutta sai seurauksena potkut.
Tapaus on yksittäinen, mutta viikottain oppilaat solvaavat, uhkaavat ja jopa käyvät käsiksi opettajiin.
Ja jos opettaja häiriökäyttäytymiseen puuttuu, niin saa niskaansa oppilaan vanhemmat kielenkäytöllä, joka ei julkaistavaksi sovellu. Sillä eihän meidän lapsi pahaa tee vaan aina joku toinen.
Oppilas saa huutaa ja riehua mielinmäärän. Vanhemmat sanoa ihan mitä huvittaa. Millaisen toimintamallin annamme jälkikasvulle?
Tuskin kukaan kaipaa karttakepillä huitovaa, luunappeja ja tukkapöllyä jakelevaa hirmumaisteria luokkahuoneeseen. Emmekä koulun oville amerikan malliin vartijoita ja metallinpaljastimia.
Itse kaipailen yhteisöllisyyttä, vanhempien kunnioitusta ja tiukempia sääntöjäkin, sillä rajat ovat rakkautta ja holtittomuus rakkaudettomuutta.
Moni lapsi kasvaa yksin tietokoneen äärellä. Vanhempien aika menee elintaso-oravanpyörässä juoksemiseen. Lapsia osataan hankkia, mutta vanhemmuus on hukassa.
Lasten kasvatukseen on levinnyt vastuuttomuus joka on yleistä muutenkin. Jonkun toisen, ei minun, pitää hoitaa asiat. Kodille kuuluvaa tehtävää sysitään koululle, sen sijaan että koti ja koulu toimisivat yhdessä lapsen parhaaksi.
Yhtä lailla kouluissa ja opetussuunnitelmien perusteiden laadinnassa on pysähtymisen paikka.
Lapsille ja nuorille tarjotaan nyt valtava tietotulva ja väliin muistetaan taito- ja taideaineitakin. Mutta entä käytöstavat ja yhteiskunnan yleiset pelisäännnöt? Sillä nykyinen yliyksilöllistettu mulle-kaikki-tassä-heti-nyt, on lopulta anarkian ja tuhon tie.
Aika entinen ei koskaan enää palaa, eikä monilta osin ole syytäkään, mutta ennen lasten kasvattamiseen ja kasvamiseen osallistui koko lähiyhteisö. Maalla kylä, kaupungissakin naapurit katsoivat perään. Lapset oppivat elämän rajoja ja pelisääntöjä.
Kiukuttelevia lapsia tulee olemaan aina. Eikä väkivalta ole ratkaisu, sillä siitä ei muuta kuin vain huonompaa seuraa.
Nyt on vain menty jo toiseen ääripäähän. Jos naapuri vaatii pihalla kovaäänisesti riehuvaa lasta olemaan hiljempaa, voi saada viranomaiset niskaansa.
Lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen määrät ovat suuria; liian suuria. Ei niin etteikö lasten hätään ja perheiden ongelmiin pitäisi yhteiskunnan puuttua jopa nykyistä tiukemmin, mutta toimintatapojen pitäisi muuttua.
Esimerkiksi suomalainen neuvolajärjestelmä on erinomainen ja tavoittaa kaikki perheet jo ennen lapsen syntymää, mutta neuvolakäynnit antavat usein valheellisen kuvan todellisuudesta.
Lyhyt hetki neuvolassa näytellään parempaa kuin onkaan. Siksi neuvolan työtapoihin täytyisi kuulua kotikäynnit lasten esikouluikään asti.
Yksi suurimpia haasteita on, kuinka kannetaan vastuu jälkikasvustamme ja kuinka tuetaan vanhemmuutta äärimmäisyyksiin menemättä. Sillä niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Sari Kyllönen
Kirjoittaja on toimistosihteeri, Kajaanin kaupunginhallituksen jäsen ja Vasemmistoliiton Kajaanin kunnallisjärjestön puheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa ke 8.5.2013.