Maaliskuun puolivälissä 115 kardinaalia kokoontui Vatikaanin Sikstiiniläiskappeliin valitsemaan uuden paavin. Valinta tapahtuu tiukkojen sääntöjen mukaan. Äänestykselle on määritelty tarkat kellonajat, äänestyspaperin taittamissuunnasta ja muista yksityiskohdista on pilkuntarkat määräykset.
Meillä kunnallisvaalit eivät ole läheskään niin tarkkaan säädellyt mutta aiheuttavat kyllä yhtä pitkät jälkipuheet.
Kunnallisvaalien tuloksen pohjalta valittiin luottamushenkilöt eri tehtäviin ja näissä valinnoissa tarvittiinkin miettimistä jotta vaalitulos, ihmisten osaaminen ja tasapuolinen, oikeudenmukainen kohtelu osuivat edes suunnilleen kohdalleen.
Kunnan tasolla jouduttiin poliittisen suhteellisuuden ohella huomioimaan sukupuolten tasa-arvo ja maakunnallisella tasolla punnertamista tuli lisää alueellisen edustavuuden turvaamiseksi. Harvoin jos koskaan valinnat tyydyttävät kaikki, mutta ne on tehty ja uudet valtuustot, lautakunnat ja muut luottamuselimet käynnistelevät koneitaan.
Moni uusi luottamushenkilö opettelee vallan käyttämisen kiemuroita. Jotkut vanhat konkarit, jotka ovat vuosikymmeniä puikkelehtineet poliittisella kentällä, jakavat auliisti oppejaan tulijoille, mutta eivät suostu opastajiksi vaikka rinta rottingilla retostelevat kokemuksellaan. Pelkona kun kaivertaa oman paikan menetys, kyyn kasvattaminen povella.
Uusissa tulokkaissakin on useampaa lajia. Osa aidosti opettelee tapoja ja rakentaa yhteistyökanavia. Osa on tyhjästä nousseita komeettoja, jotka luulevat tietävänsä kaiken heti ja muuttavansa vaikka veden viiniksi.
Vaikka kunnallisen vallankäyttäjän todellinen valta on kapea, niin siitä luopuminen on yksilötasolla kova paikka ja tyylikkäitä luopujia harvassa. Varsin moni purkaa luopumisen tuskaa käyttäytymällä kuin pikkulapset, kiukutellen pienistäkin asioista ja arvostellen toisten tekemättömyyttä.
Meille jokaiselle luottamushenkilölle tekisi varmaan hyvää pysähtyä hetkeksi, vilkaista peiliin ja kuvitella itsensä luopujan osaan. On näet niin helppo sanoa, ettei se minua haittaa ja kuitenkin lähes jokaisen kohdalla ottaa tosi koville.
Osansa soppaan tuo tehtävien myötä saatu julkisuus. Joillekin se on niin tärkeää, että asioiden ratkaiseminen asioina ei riitä, vaan tärkeintä on päästä tohtoroimaan julkisuudessa.
Yhteishenki niin, että untuvikko saisi oppinsa ja konkari pysyisi vallan kahvan vieressä untuvikkoa opastaessaan, edesauttaisi koko politiikan uskottavuuden uutta löytymistä.
Minä, minä, minä-ajattelu ajaa suurta osaa ihmisistä eteenpäin, mutta talloo muun yhteiskunnan ja erityisesti sen heikoimmat jäsenet helposti jalkoihinsa. Liiallisen ahneuden ja itsekkyyden jäljet ovat jo liian vahvat kaikkialla ympärillämme.
Sari Kyllönen
Kirjoittaja on toimistosihteeri, Kajaanin kaupunginhallituksen jäsen ja Vasemmistoliiton Kajaanin kunnallisjärjestön puheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Kansan Tahdossa to 28.3.2013.